Herään aamulla, kaikki tuntuu hyvältä,
niin kauan kunnes nousen ylös ja tajuan kaiken olleen vain unta..
Katson vasenta kättäni, taas se tapahtui..
Nostan toisen käteni kaulaani, ketju on vielä siinä, mutta sormus ei..
Avaan ketjun kaulastani ja hitaasti otan sormuksen pois sormestani.
Huokaisen syvään ja pujotan sen takaisin ketjuun.
Miten tämä on mahdollista?
Miten voin unissani ottaa sormuksen kaulastani ja laittaa sen sormeen
ja vielä laittaa ketjun takaisin?
Vaikka se on tapahtunut useasti en siltikään tajua..
Puen päälleni, ja lähden kävelemään busiipysäkille.
Sytytän tupakan ja vedän syvään henkeä, taas sama tunne..
Aina kun kävelen ikkunasi ohi hidastan vauhtiani ja huokaan syvään.
Miten pystyin tekemään niin?
Jatkan kävelemistä ja huomaan että bussi meni juuri pysäkin ohi.
En jaksa välittää..
Istun pysäkille ja katselen tien toiselle puolelle,
toivoen että sinä tulisit sieltä ja piristäisit päivääni,
vitseilläsi ja olemalla vain siinä..
Istun bussissa katsellen maisemia.
Näen laukkaavia hevosia viereisellä pellolla
ja kuulen niiden kavioiden iskeytyvän maahan.
Suljen silmäni ja kuuntelen.
Ja kun avaan silmäni,
kaikki on poissa..
Nousen bussista ja kävelen kohti koulua.
vastaan kävelee tutun oloinen mies,
huppu päässä katse kohti maata.
Hän nostaa katseensa minua kohti ja pysähtyy.
Hän katsoo lasisilla silmillä, ilmeettömänä minua,
kuin olisin väärässä paikassa enkä saisi olla täällä.
Kävelen miehen ohi ja kun katson taakseni,
hän on kadonnut..
Koputan luokan oveen ja astun sisälle.
Osa luokkalisistani huutelee minulle jotain,
mutta ainut mitä kuulen on muminaa.
Istun penkilleni ja havahdun,
joku kavereistani sanoi minulle jotain
ja pyydän häntä toistamaan.
Vastaan hänelle ja jatkan piirtämistä,
vaikka tiedän ettei siitäkään tule mitään..
Tunnin loputtua, tajuan jääneeni katselemaan ikkunasta ulos.
Näin sinut siellä.
Kävelit tiellä hitain ja rennoin askelin.
Aurinko paistoi kasvoillesi, näytit ihan enkeliltä.
Aurinko kimalteli iloisilla ja rennoilla kasvoillasi.
Hitaasti käännät katseesi minuun ja kuulen sinun sanovan
"Rakastan sinua."
Bussi ajaa ohitsesi sinut peittäen.
Toivoin ettet katoaisi, niin kuin aina,
mutta toivoin turhaan..
Menen välitunnilla tupakalle ja jään miettimään,
mitä jos..?
Ei, ei se olisi mahdollista..
Ajassa ei voi palata takaisin.
Kaikki menee niin kuin menee.
Mitään ei ole tehtävissä..
Huokaan syvään ja nousen ylös.
Otan tupakasta viimeisen hatsin ja heitän sen pois.
Kävelen kohti luokkaa ja esitän iloista,
ei kukaan huomaa..
Vitsailen kavereideni kanssa ja nauran.
Mutta kukaan ei tajua,
ei kukaan huomaa,
että vaikka nauran se ei tarkota,
etteikö minulla olisi huono olo sisälläni..
Koulu loppuu,
kävelen metroasemalle polttaen samalla tupakkaa ja miettien.
Miksi minusta tuli tälläinen?
Näin masentunut ja yksinäinen,
vaikka ympärillä olisi miljoona ihmistä?
Puhistan päätäni ja heitän tupakan pois.
Huokaisen syvään..
Istun 20 minuuttia metrossa miettien.
En jaksaisi mennä kamppiin,
mutta ei minulla ole parempaakaan tekemistä.
Ja muutenkin sosiaalinen elämä tekee minulle vain hyvää.
Nousen metrosta ja alan kävellä.
Kävellessäni tunnen maiharini hiertävän nilkassani sijaitsevia viiltojälkiä.
Sattuu kävellä..
Kun kävelen kohti "emo portaita."
Osa kavereistani suorastaan hyökkää kimppuuni ja halaa minua.
Sisälleni tulee hetken kestävä lämmin olo.
Jatkan matkaani Walkers-talolle samalla polttaen tupakkaa.
Ohimennen moikkaan kaikkia kavereitani ja osaa halaan.
Astun Walkersin sisälle hieman pirteämpänä
ja moikkaan kaikkia työntekijöitä jo iloisempana.
Kävelen reippain askelin tiskille,
ostamaan kahvin ja pullan.
Siinä samalla jään rupattelemaan henkilökunnan kanssa.
Kiitän kahvista ja menen istumaan kavereitteni viereen.
Näytän iloiselta..
Aina kun astun Walkersiin,
pyrin piilottamaan masennuksen ja apaattisuuden sisälleni,
vielä voimakkaammin kuin muualla kampissa.
Kello lähenee seitsemää,
juon jo neljättä kahvia.
Nousen ylös halaan osaa työntekijöistä
ja sanon pirteänä "nähdään huomenna."
Matkani jatkuu kohti kamppia,
olen pirteämpi kuin aijemmin.
Kunnes nilkkaani alkaa taas sattua
ja samalla nään kaikkien pettyneet katseet mielessäni.
Epäonnistuin taas..
En kykene pitämään lupauksiani..
Paitsi yhden..
On olemassa vain yksi lupaus jonka olen pitänyt..
Sen lupauksen pitäminen sattuu minua enemmän kuin mikään on koskaan satuttanut minua..
En halua tuntea sitä tuskaa!!
EN HALUA!!!
Mutta..
en voi myöskään unohtaa että..
rakastan vain..
sinua..
Aika kuluu kavereiden kanssa jutellessa
ja pian kello onkin puoli 10 ja on aika lähteä.
Istun metrossa ja katson päivällä ottamia kuvia
ja tajuan päiväni olleenkin aikas hyvä.
Hymyilen ja kuuntelen musiikkia.
Ja pian metro vaihtuukin bussiksi.
Puolen tunnin matka on taittunut nopeasti
ja kävelen kohti kotia,
bussipysäkiltä.
Rapun alla soitan äidilleni
ja tuijotan tähti taivasta.
Ennen kuin kukaan edes ehtii vastata puhelimeen,
kuulen avaimien osuvan asfalttiin.
Suljen puhelimen,
laitan sen taskuun
ja nostan avaimet maasta.
Katson vielä kerran tähtiä
ja hymähdän.
Avaan oven ja riisun takin ja kengät.
Kävelen keittiöön,
otan lautasen täyteen ruokaa
ja laitan sen mikroon.
Samalla kun ruoka lämpenee mikrossa,
kaadan itselleni lasin maitoa.
Otan lautasen mikrosta ja lasin pöydältä.
Kävelen tietokoneelle,
avaan netin.
Ja jään siihen moneksi tunniksi..
Minä vain..
istun..
ja tuijotan..
Nousen ylös ja otan kolme valkoista, pyöreää lääkettä.
Käperryn sohvalle nukkumaan.
Unilääkkeistä huolimatta,
en saa unta moneen tuntiin,
vaikka kuinka yritän.
Pyörin ja pyörin,
kunnes viimein nukahdan..
vihdoin..
Viimeiset muistikuvani olivat muistoja.
Muistoja vanhoista ajoista,
milloin kaikki oli..
yksinkertaisesti..
paremmin..
