Se on surullista miten tunnen tuskanne
lukiessani teidän blogejanne
Se on surullista miten pystyn samaistumaan teihin.
se on surullista miten haluamne apua
ja kumminkin tiedämme ettei valtiolta sitä saa.
Sillä lääkärit määrää vain pillereitä ja ajan terapeutille.
Mutta onko se silloin hyvää elämää
syödä päivästä toiseen lääkkeitä
joiden sivuvaikutus on yleensä väsyttävä.
Ja vaikka terapeutilla on vaitiolovelvollisuus, kuinka moni uskaltaa kertoa tuntemattomalle ihmisille elämästään
Jos ei pysty edes läheisilleen?
Meistä jokainen tarvitsee itselleen ihmisen
jolle kertoa
Jolta pyytää apua.
Minulla oli sellainen,
kunnes mokasin
ja ajoin hänet pois luotani..
Jos meitä on täällä näin monta
Jotka pystyy samaistumaaaan toiseen
Miksi emme sitten hae apua näiltä ihmisiltä
Jotka jo ymmärtää meidän tunteitamme
Toisaalta olisiko siinä sitten apua
Jos olemme kaikki rikki
Miten voisimme auttaa toisiamme?
siitäkin voi olla vaikka mitä mieltä
Mutta itse haluaisin tutustua ihmisiin,
Jotka samaistuisi minuun.
Siitä voisi sitten kunnolla ymmärtää
Etten ole oikeasti ainoa.
Vaikka sen tiedoistan
Ja tavallaan minun pitäisi jo tiedoistaa se.
Sillä koko perheeni on masentunut.
Ja vaikka perheeni on
En itse pysty puhumaan siitä heille.
Kyllä he kaikki sen tietävät.
Mutta siltikin
Puhuminen on vaikeaa
Se on aina ollut ihmisille vaikeaa.
Vaikkei sen pitäis.
Toinen ongelma on sitten se
ettei ihmiset osaa kuunnella.
jos ihminen on masentunut
Se ei välttämättä jaksa kuunnella
Varsinkaan jos tämä toinen
Selittää jostain "pienemmästä" ongelmastaan.
(ei sais vähätellä ongelmien suuruutta
sillä kaikki kestää erillailla asioita)
mutta silti meidän pitäisi oppia nämä kaksi asiaa.
1.puhua ja 2.Kuunnella
Mutta nyt en kirjota enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti